Blogi-kirjoitus korpiretkeltä Vätsärin erämaahan
Vaeltava videontekijä sekä omien sanojensa mukaan wannabe-kalastaja Henri Nieminen kertoo retkestään Vätsärin erämaahan. Korven Kutsu oli mukana retkellä.
Oli sateinen ja viileä syyskuinen aamu. Olin saapunut kumiveneellä kaksi päivää aiemmin syksyiseen Vätsärin erämaahan Inarissa ja pidellyt leiriä eräässä niemennokassa muutaman illan.
Tänään olisi tarkoitus tehdä 7 kilometrin mittainen siirtymä syvemmälle erämaahan sillä olin sopinut treffit ylihuomiseksi Miikan kanssa, johon olin tutustunut Instagramin kautta.
Päivän etappi osoittautui raskaaksi. Vesistöjen välillä olevat maaston ylitykset olivat rankempia kuin luulin. Tavaraa oli hirveä määrä ja asiaa ei auttanut se, että olin pakannut mukaani useamman oluen Miikan kanssa leirinuotiolla nautittavaksi.
Ensimmäinen kilometrin mittainen kantoetappi meni vielä kohtalaisella menestyksellä mutta seuraava veti miehestä viimeisetkin mehut pois. Matkaa oli käveltävänä 2.5 kilometriä reilut 30 kilon kantamukset selässä, joidenka lisäksi kädessä kymmenen kilon ”kaljapussi”.
Kymmenen minuutin välein taukoa pitäessäni naureskelin itsekseni, miltähän mahtaa näyttää hikinen vaeltaja sateisessa metsässä kaljapussi kädessä?
Etapin rankkuutta helpotti ajatus oluesta iltanuotion äärellä. Aikani rymyttyäni pääsin kohdejärven rantaan ja meloin seuraavan yön leiripaikkaan. Harmikseni ilta oli sateinen, joten nuotion tekemisen sai ainakin toistaiseksi unohtaa. Ilta kului kuitenkin leppoisasti sateen suojassa istuen, ruokaa valmistaen ja korven kutsusta nauttien.
Päivää myöhemmin heräsin auringonpaisteeseen ja tyyneen keliin.
Edellinen päivä oli kulunut leirissä sadetta pidellen ja tavaroita kuivaillen. Nyt olisi aika siirtyä yhden maaston ylityksen kautta toiselle järvelle, jossa olisi tarkoitus tavata illalla Miikan kanssa.
Sain meloa koko päivän tyynessä kelissä samalla uistinta vetäen, kunnes saavuin ennalta sovittuun leiripaikkaan erään lahden päädyssä. Leirin kasattuani Miika ilmoitti olevansa tulossa ja olisi perillä noin viiden tunnin kuluttua.
Lähdin aikani kuluksi kalaan, jos sieltä jotain saisi illalliseksi väsynyttä vaeltajaa ilahduttamaan.
Kohti nuotiota kävellessämme takaa vielä kuuluikin ”missä sitä olutta on?!”
Ahti tarjosi antimiaan ja palasinkin kolme tuntia myöhemmin reilun 3 kiloisen hauen kanssa, jonka leivitin nuotiolla salaisella reseptilläni. Ilta oli jo hämärtynyt ja alkoi olla pilkkopimeää.
Tiesin että Miikalla oli iso selän ylitys melottavana eikä alueella ole kenttää, jotta voisin pitää häneen yhteyttä. Katselin nuotion loimussa järvelle otsalampun valon pilkettä odottaen.
Meni tunti, sitten toinen. Olin jo hetken aikaa miettinyt, että syön hauen itse loppuun mutta yhtäkkiä rannasta kuului “moro!”. Miika oli suunnistanut paikalle pilkkopimeässä, joten en ollut huomannut hänen tuloaan. Paiskasimme rannassa kättä ja kerroin häntä leirissä odottavan reilun haukiaterian, josta mies ilahtui kovasti.
Kohti nuotiota kävellessämme takaa vielä kuuluikin ”missä sitä olutta on?!”
Nyt sen lopulta sain, ja niin sai Miikakin.
Nimittäin tarjoilulämpötilassa olevat oluet lämpöä hohkavan iltanuotion ääressä keskellä erämaata samalla kun taivasta syleilivät ehkä syksyn ensimmäiset revontulet.
Kuulimme sen, Korven Kutsun.
